Tämänhetkinen rentoutumismaailmani on näissä kuvissa. Töitä teen normaaleja pitkiä työpäiviä opettaessani lääketieteen opiskelijoille neurotieteitä St Georgesin yliopistolla tällä kauniilla Grenadan saarella, Karibialla. Arkipäivinä en ehdi uimaan, mutta viikonloppuna voin saada koko ihanan hiekkarannan ihan itselleni, ainakin aamupäivisin. Täällä ei ole normaalisti tungosta rannoilla, mitä nyt sunnuntai-iltapäivisin tai juhlapäivinä grenadalaiset kokoontuvat kokkaamaan ja oleilemaan perhekunnittain. He osaavat viettää aikaa yhdessä harrastaen "liming, chatting and chilling". Hermot ja sielu lepää näissä maisemissa. Vaikka nyt on sadekausi ja hurrikaanien tuloa ja menoa seurataan, voi onnistua uiskentelemaan tuntikausia hiljaisissa aurinkoisissa rantavesissä - varsinkin kun turistit pysyvät sadekautena poissa. Eihän sadekausi merkitse kuin sadekuuroja - muuten riittää aurinkoa ja lämmintä. Paitani uiskentelee kotiani lähinnä olevalta Lance Aux Epinesin rannalla. Matala ranta, hiukan ruohoa syvemmällä pohjassa, mustaa ja valkeaa hiekkaa tällä rannalla. Mustaa hiekkaa siksi, että saari on volkaaninen, tosin "toimiva" tulivuori on kauempana merellä. Haita ei tarvitse pelätä... jokunen lentokala, merisiili tai meritähti voi eksyä ihan rantaankin. Minä ja paitani nautimme tämän rannan rauhasta nyt jatkossakin ja toivomme, että muutkin suomalaiset saisivat kokea lämpimissä vesissä polskuttelun tuoman raukeuden.

Edessä näkyy järven pinta, joka on pienessä liikkeessä. Takana on metsäinen saari. Maiseman täydentää yllä liitelevä lokki, uiva koskeloperhe tai kuikkapari. Myös rantasipi kuuluu tähän kesämaisemaan.
Maiseman täyttää kesän vihreät ja järvenpinnan alati muuttuva sinisyys. Äänimaisemaan kuuluvat aaltojen liplatuksen lisäksi lokin kirkuminen, rantasipin hätääntynyt huuto ja haavan lehtien helinä.
Paikka on tärkeä koska se on niin tuttu. Vaikka lähellä on asutusta, se ei näy ja tunnen tässä istuessani saavani olla rauhassa.

Tämä kuva on otettu kesämökiltämme Vihdin Otalammella. Maisema on minulle rakas.
Seison kahden nuoren männyn välissä ja juuri nämä männyt tekevät maisemastani erityisen tärkeän.
Joskus 80-luvun alussa kun lapseni olivat pieniä, huomasin ruohikon seassa kaksi pienen pientä männyn alkua.
Minulle tuli heti mieleen lapseni ja sanoinkin, että tuossa ovat Anna ja Mika.
Varjelin pieniä taimia ja katsoin kun ne kasvoivat ja vahvistuivat.
16 vuotta sitten tyttäreni Anna kuoli ainoastaan 16-vuotiaana vaikeaan sairauteen.
Suru on ollut suunnaton.
Kuitenkin tämä maisema ja männyt ovat usein lohduttaneet minua surussani. Elämä kuitenkin jatkuu, on mentävä eteenpäin---niinkuin
nämä männytkin jatkavat kasvuaan.
Viime lauantaina 23.7.2011 syntyi ensimmäinen lapsenlapseni, pieni poika. Aion istuttaa mäntyjen viereen
pienen taimen, jonka kasvua saan tulevina vuosina seurata.
Elämä jatkuu!