Kuvassa näkyvää maisemaa olen kesäisin katsellut pitkälti yli puolen vuosisadan ajan

Hämäläinen pikkujärvi on rauhassa muskeliveneiltä

sillä moottorihirmuille sopivaa yhteyttä suureen vesistöön ei ole

Ainoan "häiriön" viime vuosina on aiheuttanut - kenties aina sama - laulujoutsenpari

joka äänekkäästi hätistää pois paikalle pyrkivän kilpailijan

Linnut pesivät ruovistoissa ja metsiköissä ja pihapuiden pöntöissä

Tässä maisemassa ei ole mitään sankarillisuutta

Vain harvoin tuuli kesällä nostaa järvelle valkoharjaisen aallokon

Tulee mieleen entisajan runoilijan heksametri

joka ulkomuistista toistettuna kuuluu jotenkin seuraavasti

Toiset kiitelkööt Caprin rantoja kauniiks

kauniimpi kalliimpi on mulle mun Syntymämaa

Nyt 88-vuotiaana olen matkoillani eri maissa ja maanosissa todennut

että taivas on kaikkialla sininen

Tämä kuva kertoo yhdestä mieleisestä paikasta Vaajakoskella, jossa elin jännittävän, seikkailevan ja luonnonläheisen lapsuuden ja nuoruuden ja josta ylioppilaana lähdin maailmalle. Maailmalta palaan kesäisin ja jouluna Vaajakosken maisemiin, mistä löytyy kymmeniä onnellisten muistojen paikkoja. Yksi tärkeimmistä on Uimalanniemen ranta. Siellä opin uimaan alle kouluikäisenä, siellä haaveilin teini-ikäisenä, sinne palasin omien lasteni kanssa uiskentelemaan. Kun pääsen kotoisan rannan vilpoisiin vesiin kastautumaan, alkaa kesä tuoksua ja maistua. Siihen kuuluu lämmin hiekka, pikkukalat laiturin alla ja lasten iloiset juoksut, sukeltelut, räpiskelyt ja huutelut sekä hiljainen aaltojen loiske, kun jokin vene ohittaa rannan. Välillä tuntuu kuin olisi jälleen lapsi ja syömässä kesäisiä eväitä vanhempien ja siskosten kanssa auringon kuumasti paahtaessa märälle iholle ja heijastuessa hiekalta. Tutun rauhallisen olon antavat myös Kanavuoren rinteellä omakotitalot ja kaukainen junan jyskytys matkallaan Kuopioon päin. Laiturin reunalla istuskellen voi mietiskellä pilvisenäkin päivänä keräten sisäänsä rauhaa ja voimia maailman toiselle laidalle matkaamiseen.

Tämä maisema on taidetta jokaisena vuorokaudenaikana, mutta myös eri vuodenaikoina. Taivaallinen maalari luo joka ilta uuden akvarellin milloin vahvoilla, milloin pastellisimmilla väreillä. Laiturilla istuskellessa kesäillan hiljaisuudessa vaihtuva taidenäyttely edessäsi et voi edes muistaa vähäisiä arkipäivän murheitasi. Keskellä yötäkin alkukesän valoisuus antaa näkymät ja rantojen heijastumat ihailtavaksi. Aikaisen aamun auringonnousu ja lintujen konsertti ovat vastakohta näille näkymille, mutta lajissaan vertaansa vailla. Kyllä Suomen luonto on ihana, eikä talven hankien kimallusta voi myöskään jättää maininnatta. Näistä maisemista saamme voimaa ja mielenrauhaa.

Mummolani laitettiin myyntiin tänä keväänä. Itkin itseni kuiviin kunnes oli vain pakko hyväksyä ja sopeutua.

Kuvassa on mummolan korkein kohta. Alhaalla näkyy tallin ja navetan katto, kauempana riihi ja traktorivarasto.

Nalle ja räsynukke muuttivat mummolaan asumaan kun ne häädettiin lapsuudenkodistani, nyt ne muuttavat mökille. Niiden oikealla puolella kallio laskee ja sinne heitettiin tunkiojätteet, kahvinporot ja muut maatuvat. Vasemmalla puolella oli serkkuni Teron laudoista rakennettu kioski. Leikimme siinä lapsena hänen ja Teron sisaren Kirsin kanssa kauppaleikkejä.

Kuvaamiskohdassani kasvoi lapsuudessani metsämansikoita ja metsäorvokeita, nyt vain jäkälää, aika on muuttanut myös kasvustoa. Kioskin edessä oli kallionkoloja, joissa kasvatimme nutipäitä, nyt kolotkin ovat ruohottuneet. Rakensimme sammakoiden valtakunnan kivistä ja kepeistä.

Aikuisena merkittävä tapahtuma tällä kalliolla tapahtui 2005 kun olimme istuttamassa metsää sukulaisteni, Pippuri-koirani ja ystäväni Janin ja hänen koiransa Kantton kanssa.

Lähdin viemään tunkiolle biojätettä ja Kantto ja Pippuri seurasivat minua. Katsoimme yhdessä kalliolta maisemaa iltavalossa. Me kolme luonnon olentoa, harmoniassa maiseman kanssa.

Mummolani luovutetaan uusille omistajille 17.7. Meille lentää espanjasta adoptiokoira 17.7 kello 3.40.

Joskus kun on pakko luopua jostain rakkaasta asiasta, syntyy tilalle jotain uutta ja kaunista. Muutoksen tuulet puhaltavat meihin loppuun asti ja olisi hyvä oppia hyväksymään ne mukisematta, vain sulautua henkäyksiin.

Kävin muistaakseni viime talvena Järvenpäässä näyttelyssä, jossa oli myös kokoamiasi paitamaisemia. Mieleeni tuli heti, minne paitaa kuuluu. Kuvassa se kelluu juhannuksen kieppeissä Keiteleen pinnalla. Kaumpana järvellä uiskentelee ja välillä huutelee kuikkapari. Samaa järveä kävi Gallen-Kallela aikanaan maalaamassa. Maisema on siis Keski-Suomesta, lapsuudesta saakka mieleeni painunut ja sen vuoksi edelleen minun maisemani.