Otettuani paidan SKjL:n näyttelystä, museon Hanna sanoi, että toivotaan, että mahdollisimman monet järvenpääläiset ottaisivat sen. Silloin pelästyin, että eihän minulla Järvenpäässä mieluisia maisemia ole! Kaikki minun tärkeät maisemani ovat muualla. Olin väärässä. Tänään työhuoneessani tajusin, että tästä ikkunastani näkyy mieluinen maisema. Ei se sinänsä ole kovin ihmeellinen: muutama koivu ja kuusi, halkopinoja, talomme pääty ja naapuritalojen kattoja. Mutta sen tekee tärkeäksi se, että olen lopulta saanut aivan oman työhuoneen, jonka pohjoiseen päin olevasta ikkunasta tämä näkymä on. Lintulauta on tärkeä, kaikki valojen vaihtelut, vuodenaikojen mukana muuttuvat värit, jopa joskus rusakko siellä juoksemassa minun katsomistani huomaamatta.

Maiseman tärkeys ei siis ole pelkästään siinä, mitä siinä näen, vaan tunteessa että olen mieluisassa paikassa sitä katsomassa. Ehkä se maisemakin kiehtoo tavallaan, koska aivan ensimmäiseksi, kun työhuoneeni valmistui muutama vuosi sitten talvella, oli minun maalattava akvarelli siitä lumisesta näkymästä. Eikä se jäänyt ainoaksi.

Maisemani on pieni järvi Joesuun taajamassa Pohjois-Karjalassa. Kuvan otto hetkellä kesän lopulla oli jo syksyn tuoksua ilmassa, mutta ei vielä syksyn väriloistoa nähtävillä vaan kesäisen taivaan sini heijastui järven pinnasta ja vihreät kaislat huojuivat tuulessa. Kaislat, kuoleman viikatteet, joissa jo näkyi vivahteita keltaisesta ja ruskeasta. Olen katsellut tätä maisemaa jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan lähinnä kesäisin ja syksyisin. Tuntuu etten koskaan kyllästy siihen, sillä vaikka se näyttää muuttumattomalta löydän siitä jatkuvasti uusia yllättäviäkin asioita. Tämä maisema on piirtynyt sieluuni.

Tämä maisema aukeaa käsivarren lapissa, Haltin reitillä Kuonjarjohkalta Meekonlaaksoon mennessä. Se ei ehkä ole suurtuntureiden kauneinta seutua, mutta siinä kiehtoo sen muuttumattomuus ja ne muistot joita olen siihen ensimmäisellä kerralla kiinnittänyt. Kymmenen vuotta sitten tuolla paikalla istuskellessa paistoi aurinko ja pilvien varjot lipuivat ohi tuoden mielikuvan lapsuudesta: äiti leipomassa ruisleipää, pölyhiukkasia leijjumassa tuvan ikkunasta tulevassa aurigonvalossa ja Turun tuomiokirkon kellonlyönnit. Jostai syystä tuo mielikuva on aina edustanut minulle rauhaa, ja niin myös tämä tunturiylänkö. Täällä ihminen tuntee pienuutensa, ei yksin mittasuhteiden vaan myös säiden armoilla. Tervettä nöyryyttä. Ja ajatellampa vielä aikaa, mikä vuosi tässä kuvassa on? Jos vaatteeni olisivat toiset ja varusteet erilaiset, voisi vuosi olla lähes mikä tahansa. On lohdullista tietää, että tämä maisema jää sitten kun ihmisiä ei enää ole. Tämä maisema voisi myös olla jostain muualta, mistä tahansa sopivan korkealta ja karulta alueelta. Herättävätkö samankaltaiset maisemat samankaltaisia tunteita ja ajatuksia aivan erilaisissa ihmisissä eripuolilla maailmaa? Ja olemmeko me sittenkään niin erilaisia? Täällä ei tuoksu juurikaan mikään, koska kasvullisuus on niin vähäistä. Mutta porokellon kilkatusta saattaa kuulua jostain suunnasta... tai sitten tinnitusta. Tämä maisema ei ole ihan helppo saavuttaa, ensin melkein tuhat kilometria maanteitä ja sitten muutama vaelluspäivä. Oikea mielentila on hyvä myös olla, mutta minulle tämä maisema kelpaa sellaisenaan satoi tai paistoi. Jätän tänne taas jotain itsestäni.

Veimme paidan Kolille, kansallismaisemaan. Kuvauspaikka on Kolin huippujen eteläpäässä. Tällä kertaa paikalla tuoksui kesäinen päivä, vaikka maisema olikin jo hiukan syksyinen. Kolilla vierailevat ihmiset osuvat tälle paikalle ehkä hieman harvemmin, mutta kuvauksenkin aikana pari seuruetta kävi lähistöllä ihailemassa maisemia. Itse olemme juoneet kalliolla jopa synttärikahveja. Noin viidenkymmenen metrin päässä tästä paikasta on tasainen kallio, jolla voi maata selällään ja antaa murheiden valua kallioperään loppusijoitettaviksi.

Maisemani on Pyhäselän rannalla kesämökillä. Parhaimmillaan mökkiranta on kesällä auringon helottaessa pilvettömältä taivaalta ja metsän tuoksuessa ympärillä. Silloin akut latautuvat saunoessa ja uidessa, mutta myös puuhastellessa vaikkapa mattoja laiturilla pesten. Nyt syksyn tullen rannalla voi aistia tuulta ja tuiverrusta, sadetta ja putoilevia lehtiä. Ilokseni olen saanut huomata, että myös 8 kuukauden ikäinen tyttäremme on nauttinut ensimmäisenä kesänään mökkirannalla olemisesta! Helteellä hän tykkäsi paistatella auringossa maisemaa ihaillen ja viinimarjoja natustellen sekä polskutella vedessä. Mökkimaisemassa on helppo rauhoittua ja päästä irti arkisista aatoksista.

Lampi, jolla on keskeinen osa elämässäni.
Kotilampeni - läheinen, lämmin, äkkiä kylmenevä, kohtalokas,
antava ja ottava.
Elämä ja kuolema.

Kalan tuoksu täyttää sieraimet, juuri sen hetken on kaikki hyvin ja selkeää.

Paikka, jossa saan ladattua akkujani on Joensuun Kasvitieteellinen puutarha Botania. Sisältä pientä maksua vastaan löytyy uskomaton trooppisen vyöhykkeen huone jossa on paljon eksoottisia perhosia. Ne lentelevät ja karkailevat ovista ympäri ämpäri paikkaa. Mielettömän kauniita ja suuria värikkäitä perhosia. Tuoksuja on niin paljon ettei nenä pysty kaikkia edes huomaamaan, erittelmeään. Mausteisesta makeaan. Ilma on hyvin kostea.

Kuvani on otettu ulkoa, jonne on ilmaista mennä tutkimaan ja ihailemaan monenmuotoisia ja näköisiä kasveja. Paikka on niin tajuttoman kaunis (varsinkin kesäisin), että tunnen oloni hyvin inspiroituneeksi ja rauhaisaksi. Täällä sielu lepää.

The place of this picture is just a bed. I have very few reperes in my life, I believe family moves too fast, couples change, kids grow, so even though I love it, it doesn t help as a repair. So here I am sitting on my childhood 1 person bed. I was already wearing this shirt, I didnt put it on purpose, and the idea to make this picture here just came naturally....Cause I can remember the first night I slept in> I was something like 8 years old, living in Levallois Perret, the suburb of Paris ( I moved 5 times since that ) and I even remember my cousin slept in the bed too.

Well that s about it, this place where u feel like home, and confident...

Maisemani on Spurilan kartanon hiekkatie ja sen varrella olevat pellot.

Olen asunut monta vuotta ulkomailla ja tämä pieni vanhanaikaninen tie on se missä käyn kävelyllä kun tulen käymään Paimiossa. Vaikka jo itse vihertävä pomppuinen hiekkatie, joen varsi, jokea ylittävä silta,joka on joka kerta huonommassa kunnossa kun siitä menee yli, suuri koivu ja Spurilan kartanon kuusiaita itsessäänkin ovat jo ihastuttavia, se mistä erityisesti pidän ovat ne pellot. Ne ovat aina eri värisiä, eritoten kun pilvet heittävät varjojaan niiden yli. Myös ylämäki luo oman viehätyksensä kun ei vielä näe peltojen yli ja saa "jännittää" miltä ne näyttävät kun on mäen päällä. Onko pilviä tullut ja mennyt saaden värit muuttumaan, vai odottaako mäen päällä pelloilla lehmät vai lampaat? Paimiossa, jossa jo monet pellot ovat täynnä laatikkotaloja, on tämä kumpuileva peltomaisema minulle viehättävä ja romanttinen. Sen varrella on kävellyt myös monet perheen koirat ja ulkomaiset ystäväni.

Kuva on otettu metsässä lähellä lapsuutenikotia. Maisema on pysynyt lähes muuttumattomana, tunnelma, sammaleen ja havupuiden tuoksu, voimakas vihreys ja valon sihtautuminen oksien läpi muistuttavat minua lapsuuteni kesistä, jolloin leikimme ystävieni kanssa metsässä. Puu johon rakensimme monivuotisen kotamajan, on kaatunut ja juuret sojottavat kohti taivasta.

Paikka, joka oli kotini 26:n vuoden ajan luovutetaan pian uusille ihmisille. Viimeinen käynti tässä paikassa oli tärkeä ja melankolinen.

Kuva on otettu kotikaupungissani Kotkassa, ja taustalla näkyy Haukkavuoren näkötorni, minkä olen voinut aina nähdä lapsuudenkotini ikkunasta. Myös itse Haukkavuori (lapsuudessa se oli meille nimeltään Veska, lyhennys Vesitorninmäestä) kuuluu tärkeänä osana maisemaan, sillä sen kalliolla ja kasvustoissa olen leikkinyt lapsuuteni parhaat leikit, sekä juonut teini-ikäni pahimmat humalat.

Yksi lempipaikoistani jossa rentoudun ja lataan akkuja on aivan kotini lähistöllä oleva Aurinkokallio. Olen ristinyt sen siksi sen vuoksi koska sinne paistaa aina aurinko jostain suunnasta, myöhäiseen iltaan saakka. Löysin paikan kerran sattumalta kävellessäni jo edesmenneen koirani kanssa. Tapanamme oli aina kauniina päivinä lenkin jälkeen istuskella kalliolla ja sillä olevilla raunioilla. Rauniot ovat peräisin vanhasta ampumaradasta joka sijaitsi paikalla 50-luvulla.

Varsinkin kesäisin menen usein kalliolle relaamaan; pakkaan korikassiini viltin, juotavaa ja lukemista. Olenpa sinne usein nukahtanutkin. Usein menen sinne myös ystävien ja kitaran kanssa istumaan kauniina päivinä. Ystäväni kutsuvatkin sitä nimellä ”Kantolan aurinkokallio”. Paikka on suojaisa ja rauhallinen ja siellä tuoksuu metsälle. Sinne ei näe tieltä, eikä ympäröivistä taloista kun valitsee paikan oikein ja siellä ei juurikaan koskaan ole muita, mitä nyt lähitalojen pikkupoikia joskus leikkimässä.

Tänään istutin sinne auringonkukkia, omaksi ja muiden iloksi, omenapuun viereen. Auringonkukkia aurinkokalliolle.

Tämä maisema tuli heti mieleenni mahdollisena tärkeänä maisemana. Moni muu tärkeä maisema on kaukana matkan päässä. Maisema ei näytä kuvassa juuri miltään eikä se kovin erikoinen olekkaan. Kuvassa maisemasta näkyy vain pieni osa. Kallio on tämän maiseman keskeisin tekijä. Se löytyy vanhenpieni talon takaa ja siihen kuuluu porrastuvaa kalliota sekalaista kasvustoa. Huoneeni ikkuna avautui siihen. Keväällä ja kesällä se näyttää yllättävän kukkivien kasvien kirjonsa. Olen nähnyt tikan sen kuolleissa pihlajissa. Se on Helsingin ja Vantaan rajalla talojen takana olevaa "ei kenenkään maata" Sen läpi oikaistaan bussipysäkille.
Se on tuttu ja se on saanut olla omissa oloissaan. Kallion takaa
löytyy metsää ja majoja. Kissamme metsästävät maisemassa.

Avajaiset

Tästä se lähtee. Toivon mukaan paidat lähtevät liikkeelle.

Kiitos etukäteen.

-atte-