Tämänhetkinen rentoutumismaailmani on näissä kuvissa. Töitä teen normaaleja pitkiä työpäiviä opettaessani lääketieteen opiskelijoille neurotieteitä St Georgesin yliopistolla tällä kauniilla Grenadan saarella, Karibialla. Arkipäivinä en ehdi uimaan, mutta viikonloppuna voin saada koko ihanan hiekkarannan ihan itselleni, ainakin aamupäivisin. Täällä ei ole normaalisti tungosta rannoilla, mitä nyt sunnuntai-iltapäivisin tai juhlapäivinä grenadalaiset kokoontuvat kokkaamaan ja oleilemaan perhekunnittain. He osaavat viettää aikaa yhdessä harrastaen "liming, chatting and chilling". Hermot ja sielu lepää näissä maisemissa. Vaikka nyt on sadekausi ja hurrikaanien tuloa ja menoa seurataan, voi onnistua uiskentelemaan tuntikausia hiljaisissa aurinkoisissa rantavesissä - varsinkin kun turistit pysyvät sadekautena poissa. Eihän sadekausi merkitse kuin sadekuuroja - muuten riittää aurinkoa ja lämmintä. Paitani uiskentelee kotiani lähinnä olevalta Lance Aux Epinesin rannalla. Matala ranta, hiukan ruohoa syvemmällä pohjassa, mustaa ja valkeaa hiekkaa tällä rannalla. Mustaa hiekkaa siksi, että saari on volkaaninen, tosin "toimiva" tulivuori on kauempana merellä. Haita ei tarvitse pelätä... jokunen lentokala, merisiili tai meritähti voi eksyä ihan rantaankin. Minä ja paitani nautimme tämän rannan rauhasta nyt jatkossakin ja toivomme, että muutkin suomalaiset saisivat kokea lämpimissä vesissä polskuttelun tuoman raukeuden.

Edessä näkyy järven pinta, joka on pienessä liikkeessä. Takana on metsäinen saari. Maiseman täydentää yllä liitelevä lokki, uiva koskeloperhe tai kuikkapari. Myös rantasipi kuuluu tähän kesämaisemaan.
Maiseman täyttää kesän vihreät ja järvenpinnan alati muuttuva sinisyys. Äänimaisemaan kuuluvat aaltojen liplatuksen lisäksi lokin kirkuminen, rantasipin hätääntynyt huuto ja haavan lehtien helinä.
Paikka on tärkeä koska se on niin tuttu. Vaikka lähellä on asutusta, se ei näy ja tunnen tässä istuessani saavani olla rauhassa.

Tämä kuva on otettu kesämökiltämme Vihdin Otalammella. Maisema on minulle rakas.
Seison kahden nuoren männyn välissä ja juuri nämä männyt tekevät maisemastani erityisen tärkeän.
Joskus 80-luvun alussa kun lapseni olivat pieniä, huomasin ruohikon seassa kaksi pienen pientä männyn alkua.
Minulle tuli heti mieleen lapseni ja sanoinkin, että tuossa ovat Anna ja Mika.
Varjelin pieniä taimia ja katsoin kun ne kasvoivat ja vahvistuivat.
16 vuotta sitten tyttäreni Anna kuoli ainoastaan 16-vuotiaana vaikeaan sairauteen.
Suru on ollut suunnaton.
Kuitenkin tämä maisema ja männyt ovat usein lohduttaneet minua surussani. Elämä kuitenkin jatkuu, on mentävä eteenpäin---niinkuin
nämä männytkin jatkavat kasvuaan.
Viime lauantaina 23.7.2011 syntyi ensimmäinen lapsenlapseni, pieni poika. Aion istuttaa mäntyjen viereen
pienen taimen, jonka kasvua saan tulevina vuosina seurata.
Elämä jatkuu!

Kuvassa näkyvää maisemaa olen kesäisin katsellut pitkälti yli puolen vuosisadan ajan

Hämäläinen pikkujärvi on rauhassa muskeliveneiltä

sillä moottorihirmuille sopivaa yhteyttä suureen vesistöön ei ole

Ainoan "häiriön" viime vuosina on aiheuttanut - kenties aina sama - laulujoutsenpari

joka äänekkäästi hätistää pois paikalle pyrkivän kilpailijan

Linnut pesivät ruovistoissa ja metsiköissä ja pihapuiden pöntöissä

Tässä maisemassa ei ole mitään sankarillisuutta

Vain harvoin tuuli kesällä nostaa järvelle valkoharjaisen aallokon

Tulee mieleen entisajan runoilijan heksametri

joka ulkomuistista toistettuna kuuluu jotenkin seuraavasti

Toiset kiitelkööt Caprin rantoja kauniiks

kauniimpi kalliimpi on mulle mun Syntymämaa

Nyt 88-vuotiaana olen matkoillani eri maissa ja maanosissa todennut

että taivas on kaikkialla sininen

Tämä kuva kertoo yhdestä mieleisestä paikasta Vaajakoskella, jossa elin jännittävän, seikkailevan ja luonnonläheisen lapsuuden ja nuoruuden ja josta ylioppilaana lähdin maailmalle. Maailmalta palaan kesäisin ja jouluna Vaajakosken maisemiin, mistä löytyy kymmeniä onnellisten muistojen paikkoja. Yksi tärkeimmistä on Uimalanniemen ranta. Siellä opin uimaan alle kouluikäisenä, siellä haaveilin teini-ikäisenä, sinne palasin omien lasteni kanssa uiskentelemaan. Kun pääsen kotoisan rannan vilpoisiin vesiin kastautumaan, alkaa kesä tuoksua ja maistua. Siihen kuuluu lämmin hiekka, pikkukalat laiturin alla ja lasten iloiset juoksut, sukeltelut, räpiskelyt ja huutelut sekä hiljainen aaltojen loiske, kun jokin vene ohittaa rannan. Välillä tuntuu kuin olisi jälleen lapsi ja syömässä kesäisiä eväitä vanhempien ja siskosten kanssa auringon kuumasti paahtaessa märälle iholle ja heijastuessa hiekalta. Tutun rauhallisen olon antavat myös Kanavuoren rinteellä omakotitalot ja kaukainen junan jyskytys matkallaan Kuopioon päin. Laiturin reunalla istuskellen voi mietiskellä pilvisenäkin päivänä keräten sisäänsä rauhaa ja voimia maailman toiselle laidalle matkaamiseen.

Tämä maisema on taidetta jokaisena vuorokaudenaikana, mutta myös eri vuodenaikoina. Taivaallinen maalari luo joka ilta uuden akvarellin milloin vahvoilla, milloin pastellisimmilla väreillä. Laiturilla istuskellessa kesäillan hiljaisuudessa vaihtuva taidenäyttely edessäsi et voi edes muistaa vähäisiä arkipäivän murheitasi. Keskellä yötäkin alkukesän valoisuus antaa näkymät ja rantojen heijastumat ihailtavaksi. Aikaisen aamun auringonnousu ja lintujen konsertti ovat vastakohta näille näkymille, mutta lajissaan vertaansa vailla. Kyllä Suomen luonto on ihana, eikä talven hankien kimallusta voi myöskään jättää maininnatta. Näistä maisemista saamme voimaa ja mielenrauhaa.

Mummolani laitettiin myyntiin tänä keväänä. Itkin itseni kuiviin kunnes oli vain pakko hyväksyä ja sopeutua.

Kuvassa on mummolan korkein kohta. Alhaalla näkyy tallin ja navetan katto, kauempana riihi ja traktorivarasto.

Nalle ja räsynukke muuttivat mummolaan asumaan kun ne häädettiin lapsuudenkodistani, nyt ne muuttavat mökille. Niiden oikealla puolella kallio laskee ja sinne heitettiin tunkiojätteet, kahvinporot ja muut maatuvat. Vasemmalla puolella oli serkkuni Teron laudoista rakennettu kioski. Leikimme siinä lapsena hänen ja Teron sisaren Kirsin kanssa kauppaleikkejä.

Kuvaamiskohdassani kasvoi lapsuudessani metsämansikoita ja metsäorvokeita, nyt vain jäkälää, aika on muuttanut myös kasvustoa. Kioskin edessä oli kallionkoloja, joissa kasvatimme nutipäitä, nyt kolotkin ovat ruohottuneet. Rakensimme sammakoiden valtakunnan kivistä ja kepeistä.

Aikuisena merkittävä tapahtuma tällä kalliolla tapahtui 2005 kun olimme istuttamassa metsää sukulaisteni, Pippuri-koirani ja ystäväni Janin ja hänen koiransa Kantton kanssa.

Lähdin viemään tunkiolle biojätettä ja Kantto ja Pippuri seurasivat minua. Katsoimme yhdessä kalliolta maisemaa iltavalossa. Me kolme luonnon olentoa, harmoniassa maiseman kanssa.

Mummolani luovutetaan uusille omistajille 17.7. Meille lentää espanjasta adoptiokoira 17.7 kello 3.40.

Joskus kun on pakko luopua jostain rakkaasta asiasta, syntyy tilalle jotain uutta ja kaunista. Muutoksen tuulet puhaltavat meihin loppuun asti ja olisi hyvä oppia hyväksymään ne mukisematta, vain sulautua henkäyksiin.

Kävin muistaakseni viime talvena Järvenpäässä näyttelyssä, jossa oli myös kokoamiasi paitamaisemia. Mieleeni tuli heti, minne paitaa kuuluu. Kuvassa se kelluu juhannuksen kieppeissä Keiteleen pinnalla. Kaumpana järvellä uiskentelee ja välillä huutelee kuikkapari. Samaa järveä kävi Gallen-Kallela aikanaan maalaamassa. Maisema on siis Keski-Suomesta, lapsuudesta saakka mieleeni painunut ja sen vuoksi edelleen minun maisemani.

Maisemani on näkymä tältä laiturilta, joka sijaitsee Kukkia-järven rannalla Luopioisissa. Olen havainnoinut sitä lukemattomat kerrat piirtämällä, maalaamalla ja valokuvaamalla. Maisema on aina erilainen; valot ja värit vaihtuvat säätilan, vuodenajan ja vuorokaudenajan mukaan. Lähellä laituria on kaksi kiveä, jotka näyttävät tietyssä valaistuksessa vedessä lepääviltä, isoilta eläimiltä. Kauempana on pieni saari. Sen suojissa pesii tänä kesänä kuikka - tai ainakin haluan olettaa niin, koska olen nähnyt usein kuikkaemon poikasineen sen lähellä. Vastaranta siintää sinisenä kaukaisuudessa. Äänimaisema on rauhoittava: lokki kirkaisee, tuuli suhisee rantakoivussa, vesi liplattaa laituria vasten, jossakin kurnuttaa sammakko ja metsästä kuuluu peipposen liverrys.

Tämä maisemani on Keravan kaupungin nuorisotoimen leirikeskuksesta. Se ei ole ulkoa, sillä suurin osa ajasta jonka olen tässä maisemassa viettänyt on tapahtunut sen rakennusten sisällä. Olemme kokoontuneet sinne pelaamaan roolipelejä, lautapelejä, korttipelejä, miniatyyripelejä ja joskus jalkapalloakin melkein kerran kuussa toistakymmentä vuotta. Olen siis viettänyt siellä yli vuoden elämästäni. Se onkin muodostunut tärkeämmäksi kuin mikään maisema ulkona eri paikoissa olleiden asuntojen luona. Paikkaan liittyy saunan ja ruoan tuoksua, sillä sekä sauna että keittiö ovat lähellä. Näillä onkin tärkeä osa viikonlopun vietossa, pelien ohella. Tila on talven hämärästä huolimatta kirkkaasti valaistu ja pimeistä ikkunoista heijastuu vain tämä maisema. Ystävien ja tuttujen tapaamispaikkana siinä on pysyvyyttä, mutta sen tulevaisuus on arvoitus. Voi olla että tämä on viimeinen vuotemme näissä maisemissa.

Kyllä se on se luonto, jossa akku latautuu. Oli aivan ihan talvipäivä tammikuussa lähimetsässä Järvenpäässä ja aurinko paistoi ja maisema oli kun sadusta. Puut oli kuorutettu valkoiseen pumpuliin. Aurinkoa en saanut tallennettua,mutta haamuisen kuvan kyllälkin.