Maisemani on pieni järvi Joesuun taajamassa Pohjois-Karjalassa. Kuvan otto hetkellä kesän lopulla oli jo syksyn tuoksua ilmassa, mutta ei vielä syksyn väriloistoa nähtävillä vaan kesäisen taivaan sini heijastui järven pinnasta ja vihreät kaislat huojuivat tuulessa. Kaislat, kuoleman viikatteet, joissa jo näkyi vivahteita keltaisesta ja ruskeasta. Olen katsellut tätä maisemaa jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan lähinnä kesäisin ja syksyisin. Tuntuu etten koskaan kyllästy siihen, sillä vaikka se näyttää muuttumattomalta löydän siitä jatkuvasti uusia yllättäviäkin asioita. Tämä maisema on piirtynyt sieluuni.

Tämä maisema aukeaa käsivarren lapissa, Haltin reitillä Kuonjarjohkalta Meekonlaaksoon mennessä. Se ei ehkä ole suurtuntureiden kauneinta seutua, mutta siinä kiehtoo sen muuttumattomuus ja ne muistot joita olen siihen ensimmäisellä kerralla kiinnittänyt. Kymmenen vuotta sitten tuolla paikalla istuskellessa paistoi aurinko ja pilvien varjot lipuivat ohi tuoden mielikuvan lapsuudesta: äiti leipomassa ruisleipää, pölyhiukkasia leijjumassa tuvan ikkunasta tulevassa aurigonvalossa ja Turun tuomiokirkon kellonlyönnit. Jostai syystä tuo mielikuva on aina edustanut minulle rauhaa, ja niin myös tämä tunturiylänkö. Täällä ihminen tuntee pienuutensa, ei yksin mittasuhteiden vaan myös säiden armoilla. Tervettä nöyryyttä. Ja ajatellampa vielä aikaa, mikä vuosi tässä kuvassa on? Jos vaatteeni olisivat toiset ja varusteet erilaiset, voisi vuosi olla lähes mikä tahansa. On lohdullista tietää, että tämä maisema jää sitten kun ihmisiä ei enää ole. Tämä maisema voisi myös olla jostain muualta, mistä tahansa sopivan korkealta ja karulta alueelta. Herättävätkö samankaltaiset maisemat samankaltaisia tunteita ja ajatuksia aivan erilaisissa ihmisissä eripuolilla maailmaa? Ja olemmeko me sittenkään niin erilaisia? Täällä ei tuoksu juurikaan mikään, koska kasvullisuus on niin vähäistä. Mutta porokellon kilkatusta saattaa kuulua jostain suunnasta... tai sitten tinnitusta. Tämä maisema ei ole ihan helppo saavuttaa, ensin melkein tuhat kilometria maanteitä ja sitten muutama vaelluspäivä. Oikea mielentila on hyvä myös olla, mutta minulle tämä maisema kelpaa sellaisenaan satoi tai paistoi. Jätän tänne taas jotain itsestäni.

Veimme paidan Kolille, kansallismaisemaan. Kuvauspaikka on Kolin huippujen eteläpäässä. Tällä kertaa paikalla tuoksui kesäinen päivä, vaikka maisema olikin jo hiukan syksyinen. Kolilla vierailevat ihmiset osuvat tälle paikalle ehkä hieman harvemmin, mutta kuvauksenkin aikana pari seuruetta kävi lähistöllä ihailemassa maisemia. Itse olemme juoneet kalliolla jopa synttärikahveja. Noin viidenkymmenen metrin päässä tästä paikasta on tasainen kallio, jolla voi maata selällään ja antaa murheiden valua kallioperään loppusijoitettaviksi.

Maisemani on Pyhäselän rannalla kesämökillä. Parhaimmillaan mökkiranta on kesällä auringon helottaessa pilvettömältä taivaalta ja metsän tuoksuessa ympärillä. Silloin akut latautuvat saunoessa ja uidessa, mutta myös puuhastellessa vaikkapa mattoja laiturilla pesten. Nyt syksyn tullen rannalla voi aistia tuulta ja tuiverrusta, sadetta ja putoilevia lehtiä. Ilokseni olen saanut huomata, että myös 8 kuukauden ikäinen tyttäremme on nauttinut ensimmäisenä kesänään mökkirannalla olemisesta! Helteellä hän tykkäsi paistatella auringossa maisemaa ihaillen ja viinimarjoja natustellen sekä polskutella vedessä. Mökkimaisemassa on helppo rauhoittua ja päästä irti arkisista aatoksista.

Lampi, jolla on keskeinen osa elämässäni.
Kotilampeni - läheinen, lämmin, äkkiä kylmenevä, kohtalokas,
antava ja ottava.
Elämä ja kuolema.

Kalan tuoksu täyttää sieraimet, juuri sen hetken on kaikki hyvin ja selkeää.