Tämä maisema aukeaa käsivarren lapissa, Haltin reitillä Kuonjarjohkalta Meekonlaaksoon mennessä. Se ei ehkä ole suurtuntureiden kauneinta seutua, mutta siinä kiehtoo sen muuttumattomuus ja ne muistot joita olen siihen ensimmäisellä kerralla kiinnittänyt. Kymmenen vuotta sitten tuolla paikalla istuskellessa paistoi aurinko ja pilvien varjot lipuivat ohi tuoden mielikuvan lapsuudesta: äiti leipomassa ruisleipää, pölyhiukkasia leijjumassa tuvan ikkunasta tulevassa aurigonvalossa ja Turun tuomiokirkon kellonlyönnit. Jostai syystä tuo mielikuva on aina edustanut minulle rauhaa, ja niin myös tämä tunturiylänkö. Täällä ihminen tuntee pienuutensa, ei yksin mittasuhteiden vaan myös säiden armoilla. Tervettä nöyryyttä. Ja ajatellampa vielä aikaa, mikä vuosi tässä kuvassa on? Jos vaatteeni olisivat toiset ja varusteet erilaiset, voisi vuosi olla lähes mikä tahansa. On lohdullista tietää, että tämä maisema jää sitten kun ihmisiä ei enää ole. Tämä maisema voisi myös olla jostain muualta, mistä tahansa sopivan korkealta ja karulta alueelta. Herättävätkö samankaltaiset maisemat samankaltaisia tunteita ja ajatuksia aivan erilaisissa ihmisissä eripuolilla maailmaa? Ja olemmeko me sittenkään niin erilaisia? Täällä ei tuoksu juurikaan mikään, koska kasvullisuus on niin vähäistä. Mutta porokellon kilkatusta saattaa kuulua jostain suunnasta... tai sitten tinnitusta. Tämä maisema ei ole ihan helppo saavuttaa, ensin melkein tuhat kilometria maanteitä ja sitten muutama vaelluspäivä. Oikea mielentila on hyvä myös olla, mutta minulle tämä maisema kelpaa sellaisenaan satoi tai paistoi. Jätän tänne taas jotain itsestäni.